Mulle tuli vahva tunne, että haluun kirjottaa vähän tästä vaikeesta aiheesta, koska se ei oo mikään salaisuus, että mun isä on kuollut ja oon surullinen siitä. Mietin pitkään, että uskallanko tai haluanko julkaista tätä, koska en hae tällä mitään sääliä, päinvastoin. Tää juttu on kuitenkin niin iso osa mun elämää, että ei sitä voi loputtomiin sivuuttaakaan. Yleensä kirjotetaan vaan ilosista, tai ainakin pienemmistä jutuista, mutta mun tai Emman tai kenenkään muunkaan elämä ei aina oo kevyttä ja kivaa, joten tässä tulee sitten kertaheitolla mun elämän rankimmasta aiheesta.
Mun on tosi vaikee puhua isän kuolemasta, ja tiedän sen olevan vaikee aihe myös muille, varsinkin sellasille, jotka ei oo menettänyt ketään niin läheistä ihmistä. Se onkin yksi syy, miksi en puhu aiheesta, vaikka muhun sattuis kuin paljon. Haluun säästää muita siltä pohjattomalta surulta, jota en toivo kenellekään tässä maailmassa.
Tapasin viikonlopun aikana muita läheisensä menettäneitä nuoria ja sain ihan tosi paljon lohtua niiltä. Huomasin, etten ole yksin tän suruni kanssa, ja vaikka kaikilla oli erilaiset lähtökohdat, niin suru itsessään on samanlaista, se vaan ilmenee erilailla eri ihmisillä.
Kertoessani isästä muille, itkin pitkään ja katkerasti, mutta en hävennyt sitä siinä paikassa. Se tuntui oikeastaan tosi vapauttavalta, koska tiesin niiden ihmisten tajuavan mua oikeesti, mutta osaksi myös sen takia, että olen viime aikoina työntänyt asian taka-alalle ja keskittynyt muihin asioihin. Isänpäivä teki tähän kyllä ison poikkeuksen. Se ei todellakaan kuulu lempipyhiini sattuneesta syystä, mutta toisaalta oon tosi onnellinen niiden puolesta, joilla on vielä isä.
Isän kuolemasta on kohta kaksi vuotta, ja huomaan kyllä, kuinka suru on muuttunut, eikä se ole enää aina ensimmäisenä mielessä, vaikka joka päivä mietinkin ja työstän asiaa. Joka tapauksessa mulla on niin kova ikävä isää, että mun mahaan sattuu, ja se tuskin menee pois lähiaikoina tai edes lähivuosina, mutta sen kanssa on vain pakko elää. Musta kuitenkin tuntuu, että jaksan elää tän taakan kanssa, vaikka se ei oiskaan helppoa. Uskon, että isällä on nyt hyvä olla taivaassa :)
En nyt laittanut tähän mitään kuvia, mutta tässä on pari biisiä, jotka on mulle tositosi tärkeitä. Aika erilaisia, mutta samasta aiheesta, ja pystyn samaistumaan molempiin. Ton So far away:n lisäks muutkin a7x biisit on lähellä mun sydäntä, ja niitä kuuntelin paljon sillon pari vuotta sitten, ja nyt olen löytänyt ne taas uudestaan, osaksi myös sen takia, että olin kattomassa niitä Hartwall-areenalla juuri vähän aika sitten.
The pain is strong and urges rise
But I'll see you, when He lets me
Your pain is gone, your hands untied
Salla<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti